Libertad

Tänään on periaatteessa viimeinen päivä osastolla. Olen täällä vielä yhden yön, mutta heti huomenaamuna siskoni tulee hakemaan minut, ja mennään isolla porukalla lintsille. Vähän pelottaa, mutta mieli on taas tasoittunut lääkkeiden avulla, niin kyllä mä varmaan (ehkätoivottavastiapua) pärjään.
Sitten perjantaiaamuna vielä käymään täällä, tapaaminen sossun kanssa, ja jos kaikki menee hyvin niin sitten mut uloskirjataan. Vihdoin ja viimein.

Mun kontrolli alkaa olemaan kadoksissa. Söin eilen iltapalalla KOLME LEIPÄÄ Yleensä en edes syö leipää. Haloo itsekuri, mihin katosit?
Väsyttää, tahtoisin vain nukkua. Mutta aina tulee joku hoitaja hössöttämään että ei päivällä nukuta kun sitten ei nuku yöllä. Mähän vaikka nukun vuorokauden ympäri jos siltää tuntuu. Lehmä.
Rumat seinät, rumat verhot. Ällöttävän vihreät lakanat ja kova sänky. Tahdon vain pois täältä. Omaan kotiin, peiton alle käpertyneenä.

Katsoin eilen illalla Karhuveljeni Kodan, ja pillitin kuin pieni vauva.

Osastolla

Käytäviä. Käytäviä, tyhjiä käytäviä, käytäviä jossa haahuilee aaveiden näköisiä ihmisiä. Huutavia ihmisiä. Lääkkeitä. Ruoka-ajat. Rumat seinät. Olen suljetulla, jo toista viikkoa. Päivät sekoittuvat toisiinsa, en tiedä mikä päivä on, mikä kuukausi on.

Sisko sanoi että halusin paikkaan missä on kauniit seinät.

Mä olen hukassa. En tiedä parannunko koskaan. Olenko mä oikeasti olemassa, vai onko musta enään kuoret jäljellä. Mulla ei ole enään läheisiä ystäviä. Eristäydyn elämästä. Istun ja tuijottelen seinää. Eilen olin lomilla kotona. Sisko on raskaana, joten mielialavaihtelut olivat kamalia. Välillä hän hössötti, sitten hetken kuluttua oli taas ärtyisä.

"Mä en oo mikään sun taksikuski". Anteeksi ettei minulla ole varaa ajokorttiin, anteeksi etten kykene kulkemaan julkisilla kun paniikki iskee. Anteeksi etten ole sellainen sisko kun haluaisit. Anteeksi että asun  teillä, häiritsen teidän elämää. Anteeksi että sun pitää vahtia mua. Anteeksi että hengitän.

"Mä tuun kattomaan sua sinne". Sanoi ystävä. Ei ole näkynyt, ei ole kuulunut. 

Perjantaina mulla on tapaaminen nuorisososiaalityöntekijän kanssa. Mun omahoitaja tulee mukaan. Yritetään etsiä mulle omaa asuntoa, ja selvittää mihin kaikkiin tukiin mulla on oikeus. Mä olen nimittäin täysin työkyvytön. Toivottavasti löydetään mulle joku asunto, ihan sama kuinka pieni. Sitten hankin oman pienen kissan, ja elän pienessä kolossani sen kanssa, erossa muusta maailmasta. Omassa ihmemaassani.

Nalle kainalossa, kohta on ruokailu. Mä en enään omista ruokahalua. Syön aina korkeintaan puolet siitä ruoasta mitä täällä saan. Onneksi kukaan ei ole sanonut mitään.

Tunnen itseni niin yksinäiseksi. En ole ikävöinyt eksääni pitkään aikaan, mutta täällä ikävä iski. Sillä tiedän, että jos olisimme yhdessä, vain yksi pyyntö riittäisi, ja hän olisi täällä. Sulkisi mut syliinsä, paijaisi mun hiuksia, ja kertoisi mitä kaikkea kivaa me tehtäisiin kun pääsen pois. Jos olisi paha olla, hän rutistaisi tiukemmin ja minulla olisi turvallinen olo. Ja viimein, kun hänen olisi aika lähteä, hän suutelisi otsaani, lupaisi tulla taas huomenna ja hymyilisi vinoa hymyään, sellaista hymyä joka vie jalat alta. Ja minä katsoisin hänen peräänsä kunnes hän olisi poissa. Mutta hän ei ole enään minun, hän ei ole täällä, minä en voi pyytää häntä tänne. Haluaisin, mutten voi. Mun turvani on nyt jonkun muun.