Niin väsynyt..

Mua väsyttää.. Ja kun mua väsyttää, kaikki alkaa vituttamaan.. Ollaan oltu vasta kaks päivää siellä vanhainkodissa, ja mä oon jo ihan poikki.. Tekis ihan oikeesti mieli jättää tää vaan kesken. Luovuttaa, pitää koulusta vaikka välivuos.. Mutta mähän selvin tästä, vaikka hammasta purren.. Mua väsyttää nyt niin pirusti että meen nukkuaan, aattelin vaan ilmottaa teille etten ole kuollut..

Kill me

Päivät tuntuu vaan raskaammilta ja raskaammilta, ja huomenna meillä alkaa työssäharjottelu.. Miten ihmeessä mä tulen kestämään kuusi pitkää viikkoa vanhainkodissa? En jaksa edes hoitaa itseäni, joten miten mä muka jaksaisin hoitaa vanhuksia.. Ahdistus on kuin mörkö, joka seuraa mua joka paikkaan.. Se seuraa mun jokaista askelta, ja aina tilaisuuden tullen se hyökkää mun kimppuun, kietoo sormensa kurkkuni ympärille ja pistelee koko kehoani piikeillä.. Olin perjantaina yksissä pippaloissa, vaikka en olisi millään jaksanut niin menin kuitenkin.. Mutta siis, hihani oli jossain vaiheessa kai noussut hieman ylös, ja joku täysin tuntematon tyttö näki arpeni. Hän näytti omansa, ja kysyi: "Mikä sun tarinas on?". Sillon mä tajusin, että mä en tiedä.. Onko mulla tarinaa? Ja jos on, niin miten se loppuu..?

Koska mä en usko että mun tarina loppuu hyvin.. Ja kai mullakin on tarinani, mutta en ala sitä täällä kertomaan.. Vanhoja haavoja on sitäpaitsi ihan turha repiä uudestaan auki.. Ainiin, kerroinko mä että mä sain melatoniinia, jonka pitäis auttaa mua nukkumaan? Ja paskat, ei ne mitään auta.. Mutta ei ne anna noin vaan vahvempaa, enkä halua mennä puhumaan kellekkään, koska sillon tulisi taas nää: "mikset sinä pysty nukkumaan" ymsyms kysymykset, joihin mä en halua vastata..

Nothing else matters

Anteeksi mun pieni kirjotustauko. En ole vaan osannut saada tunteitani sanoiksi. En tiedä mitä mä tunnen, tai tunnenko mä ollenkaan. Mä olen kuin meri, välillä on tyyntä ja välillä myrskyää. Mutta silti tuntuu kuin en tuntisi mitään. Olenko mä edes olemassa? Ja jos mä olen, niin miksi? Koska mä en oikeasti tiedä. Ja tiedättekö kuinka houkuttelevalta veitsi näyttää kun ei tunne mitään? Kun haluaisi tuntea edes jotain. Jos ei muuta niin edes fyysistä kipua. Mutta mä olen jotenkin ihmeen kautta onnistunut estämään itseäni. Sillä kohta meillä alkaa harjoittelujakso vanhainkodissa. En halua uusia arpia, koska en tiedä millaiset työasut meillä on.. Kuulostaa typerältä, eikö?

Joka aamu mä herään, enkä millään jaksaisi nousta ylös sängystä.. Tahtoisin vain jäädä sinne koko päiväksi makaamaan, ettei tarvitsisi nähdä ihmisiä, esittää jotain mitä en ole. Miten voikaan olla näin vaikeata edes nousta ylös sängystä joka aamu? Tavalliset askareet tuntuvat niin raskailta. Jopa päälle pukeminen tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Onko tämä normaalia? Sillä en enään tiedä mikä on..