Päivät tuntuu vaan raskaammilta ja raskaammilta, ja huomenna meillä alkaa työssäharjottelu.. Miten ihmeessä mä tulen kestämään kuusi pitkää viikkoa vanhainkodissa? En jaksa edes hoitaa itseäni, joten miten mä muka jaksaisin hoitaa vanhuksia.. Ahdistus on kuin mörkö, joka seuraa mua joka paikkaan.. Se seuraa mun jokaista askelta, ja aina tilaisuuden tullen se hyökkää mun kimppuun, kietoo sormensa kurkkuni ympärille ja pistelee koko kehoani piikeillä.. Olin perjantaina yksissä pippaloissa, vaikka en olisi millään jaksanut niin menin kuitenkin.. Mutta siis, hihani oli jossain vaiheessa kai noussut hieman ylös, ja joku täysin tuntematon tyttö näki arpeni. Hän näytti omansa, ja kysyi: "Mikä sun tarinas on?". Sillon mä tajusin, että mä en tiedä.. Onko mulla tarinaa? Ja jos on, niin miten se loppuu..?
Koska mä en usko että mun tarina loppuu hyvin.. Ja kai mullakin on tarinani, mutta en ala sitä täällä kertomaan.. Vanhoja haavoja on sitäpaitsi ihan turha repiä uudestaan auki.. Ainiin, kerroinko mä että mä sain melatoniinia, jonka pitäis auttaa mua nukkumaan? Ja paskat, ei ne mitään auta.. Mutta ei ne anna noin vaan vahvempaa, enkä halua mennä puhumaan kellekkään, koska sillon tulisi taas nää: "mikset sinä pysty nukkumaan" ymsyms kysymykset, joihin mä en halua vastata..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti