Mun on vaikea hengittää. Jokainen hengenveto on sisäistä kamppailua. Mun tekee mieli itkeä. Mun tekee mieli etsiä veitsi ja antaa tän tuskan valua ulos punaisena.. Yritän lukea mutta kirjaimet ovat suttuisia eivätkä tahdo pysyä paikallaan. Olen ollut yksin koko aamun. Kävellyt ympäri asuntoa ja toivonut että äiti tulee kotiin. Nyt äiti on kotona. Ensin se helpotti. Sitten muuttui vain pahemmaksi. Äiti esitti ensin huolestunutta, kyseli vointiani. Sitten ei mennyt edes viittä minuuttia, kun hän aloitti. "Me olemme saaneet elää niin helppoa elämää, minä ja siskoni, että me emme tiedä millaista elämä oikeasti on. Me olemme eläneet pumpulissa, ja meillä ei ole oikeutta olla surullisia. Me olemme vain paskoja, ja äiti joutuu taas hakemaan masennuslääkkeitä jotta hän jaksaisi elää." Äiti on niin tekopyhä.. Ei sitä oikeasti kiinnosta kuinka mä voin.. Ja joo, tottakai mä olen huolestunut äitin voinnista, mutta miten mä voisin huolehtia äitistä kun en edes jaksa huolehtia itsestäni.. Niin monta vuotta kun olen kuunnellut ja tukenut äitiä, mä en enää jaksa.. En kestä tätä enää..
Ja illalla mä tulen olemaan taas yksin.. Tai en ihan yksin, mun veljet tulee olemaan täällä.. Mä olen niiden lapsenvahtina, kun äiti menee katsomaan ilotulituksia.. Niin kuin kaikki mun ystäväni.. Mutta mä istun kotona, jotta äiti saisi olla onnellinen.. Mua pelottaa.. Tulenko mä selviämään tästä illasta hengissä..?
Samaistuin. Yritä jaksella. Äitisi ei selvästikään tajua, ettei sun koko elämäsi näy välttämättä sille ja vaikka ulkoiset puitteet oisikin kunnossa niin sisällä ei silti välttämättä ole kaikki ok. Vastaavia kokemuksia on mullakin. Äiti valittaa miten ei saa olla masentunut, miten pilaan turhaan elämäni ja pitäisi vain jaksaa. Unohtaa pahat ajatukset. Ei niitä niin vain lakaista maton alle.
VastaaPoistaKiitos Morella, kiva jos joku pystyy samaistumaan, sitä tajuaa ettei ole yksin.. Voimia sinne sinullekkin<3
Poista