Pills

Kummallinen olo, kummallinen tyttö. Aloitin viime perjantaina Sepram lääkityksen. En ollut varma halusinko lääkitystä, mutta se nyt vain vähän niinkuin kirjoitettiin minulle, sanoin mitä tahansa, joten kai se on sama sitten aloittaa niitten syöminen. Jos vaikka ihme tapahtuisi ja parantuisin?
Haluanko parantua?

Mä en tiedä mitä mä haluan. Mä en halua elää enään tässä maan päällisessä helvetissä. Mä haluan olla onnellinen. Ja laiha. Miksen vain voi laihtua? Missä mun itsekuri on? Kiukuttaa, itkettää mutta itku ei tule..
Tahtoisin tanssia veden pinnalla, pieni ohut mekko päällä, ja näyttää metsänkeijulta. Kauniilta, pieneltä metsänkeijulta.. Mutta enhän minä, olen enemmänkin sotanorsu.
Anteeksi, minulla on huono päivä.

Ainoa asia joka saa minut nykyään hymyilemään on Kansikuvapoika. Kuinka surullista sekin on? Hymyilen vain pojan takia, jonka tunteista en edes ole varma.. Miksen vain voi olla Kansikuvatyttö, laiha, kaunis, valkoiset suorat hampaat ja kaunis hymy, upeat hiukset ja helisevä nauru.
Mutta ei, olen lihava, en ole kaunis, minulla on silmälasit koska olen sokea kuin lepakko, hiukseni ovat pörröiset ja aina takussa, hampaani eivät ole suorat ja nauraessani kuulostan aivan hevoselta.. Kuka voisi rakastaa tällaista kummajaista? Olen metsänpeikko, ja minun kohtaloni on asua yksin luolassa syvällä metsän uumenissa.

Miks kaikki kaunis katoaa

Kolme viimeisintä päivää ovat jotenkin sulautuneet yhteen ja samaan möykkyyn. Suttuinen, sekava, hymyä täynnä oleva möykky. Ahdistuksen mörkö vain tuijottaa vieressä, kun minä olen ollut onnellisen sekaisin kolme päivää. Aivan kuutamolla. Ja kyllä oli ihanaa..

Nyt olen aivokuollut, täysin nollissa. Ihana, tyhmä, tyhjä olo. Antakaa mun olla näin lopullisesti.
Nyt mä alan katsomaan skinsiä, sulan mun sänkyyn kiinni.

Hiihtoloma

Ei olisi hiihtoloma voinut osua parempaan paikkaan. Mä olen niin poikki, etten olisi jaksanut enään yhtään koulua.. Huomenaamuna en olisi varmastikkaan saanut itseäni hereille ja kouluun aamulla. Nyt saan jäädä sängynpohjalle koko päiväksi.
Eilen ja tänään olin keikalla vanhainkodissa, ja nyt olen aivan puhki, loppuunpalanut. Sunnuntailisät tuntuu tottakai sitten ihan kivalta palkkapussissa, mutta nyt olen kyllä niin väsynyt että hyvä jos pysyn pystyssä. Kaksi seitsemän tunnin iltavuoroa peräkkäin taisi olla minulle liikaa.. Ja niin sitä vain alkaa miettimään, että miten ihmeessä minä sitten selviän työelämässä? Jos jo kaksi päivää on liikaa. En halua edes ajatella tulevaisuutta. Onko minulla edes tulevaisuutta? Kun välillä vain ajatukset laukkaa.. Miksi minä elän? Mitä tarkoitusta minun elämälläni on? En minä vaikuta kenenkään elämään..

Perjantaina näin kaveriani, joka myös kärsii syömishäiriöstä.
"Me ollaan aika saman kokosia, mulla vain on vähän laihemmat jalat kuin sulla."
Eikä onneksi nuo sanat yhtään satuttaneet.. Noh, tuon ansiosta olen tänään ollut koko päivän syömättä.. Nyt on vatsa ihanan tyhjä. Huomenna aijon treenata jalkalihaksia, ja varmaan muutenkin jos jaksan. Siis KUN jaksan. Pakko jaksaa, vaikka sitten iltapäivällä kun olen ensin kunnolla levännyt. Pakko tehdä jotain näille mun kamalille tukkireisille. Melkein itkettää, niin iljettävät minun reiteni ovat.. Pömppis on myös alkanut kasvamaan. Mietin tässä, että jos hankkisin sellaisen "treenihulavanteen", eli hulavanteen mikä painaa vähän normaalia enemmän. Jostain nimittäin luin että päivittäin käytettynä pienenee vatsa ja vyötärö huomattavasti. Mulla on aina ollut aika pieni vyötärö (ainoa pieni kohta mun vartalossa), mutta tämän pömppiksen haluaisin pois. Pitää varmaan lähteä kiertelemään kauppoja ja etsimään sellaista. Tietääkö kukaan mistä niitä löytyisi? Ja suunnilleen mitä hintaluokkaa? Auttakaa avutonta..

Palapelin pala

Mun elämä on nyt pari viikkoo ollu palasina, sekasin, syömiset, työt ja rahatilanne kaikki huonosti.
Maanantai oli täyttä helvettiä. Tiistaina sitten sain tietää että sain paikan S-marketista. Ja sitten soitettiin yhdestä vanhainkodista, tiistaina, lauantaina ja sunnuntaina keikkatyötä. Aattelin, että kyllä tää tästä, ja tiistaina elämä ei enään tuntunutkaan niin toivottomalta.
Keskiviikkona taas sitten kamala päivä. Oli taas psykologiaika, tehtiin testejä joiden mukaan minulla on vaikea masennus sekä vaikea ahdistuneisuus.
Tänään taas on sitten mieli mennyt kuin vuoristorata. Mutta pakko ottaa itseään niskasta kiinni. Ehkä tää tästä pikkuhiljaa kasaantuu. Saan palapelin palaset paikalleen. Pitäs saada itteni kasaan, tällasesta elämästä ei tule yhtään mitään.. En vain tiedä miten saisin elämäni kuntoon. En osaa pitää omasta terveydestäni huolta. En tahdo nousta aamuisin ylös sängystä. Silti minä vain nousen, menen kouluun, hymyilen, tulen kotiin ja käperryn peiton alle. Mutta kohta alkaa sitten ne työt, silloin ei voi vain käpertyä peiton alle piiloon. Kulunkohan loppuun..

Syömiset ahdistaa, en vain osaa laihtua.. Mua ei ilmeisesti ole tarkoitettu keijukaiseksi..

Anteeksi toi tekstin pieni sekavuus.. Enkä nyt ehdi kirjoittaa enempää, pitää mennä suihkuun ja sitten peiton alle nukkumaan.. Ajattelin vain tulla tänne teille vähän ilmoittelemaan itsestäni.. Ja ainiin, hyvää ystävänpäivää<3 Nähkää kauniita unia!

Sunnuntai

Ristiriitaisia tunteita. Toivoisin että Kansikuvapoika olisi mun oma. Mutta sitten taas toisaalta, ei kukaan voi mua omistaa.. Anteeksi Kansikuvapoika jos johdan sinua harhaan. Tahdon, mutten silti tahdo. Tai ehkä en vain uskalla? Pelkään liikaa meneväni rikki..
Olen posliininukke joka tanssii jäällä. Kaikki niin haurasta, niin särkyvää. Jos puhallat, kaadun ja menen rikki.

Tekisi mieli painaa terä ihoa vasten. Katsoa miten punainen veri alkaa valumaan käsivartta pitkin.. En saa, en voi. Mutta haluan.

Kaikki mun tunteet on ristiriitasia, käyn jatkuvasti kamppailuja pääni sisällä. Ja väsyttää..

Läskipaskaahdistus, inhoan itseäni enemmän kuin koskaan.

Kai vika täyskuun..

Mua väsyttää, mutta uni ei tuu.. Kumpa, oi kumpa voisin vain jäädä loppuviikoksi kotiin nukkumaan.. Mutta huomenna on tärkeä luento koulussa jota ei saa missata, ja perjantaina hygieniapassi koe.. Miksi oi miksi? En millään jaksaisi..

Onneksi Kansikuvapoika on piristänyt mun koulupäiviä. Ollaan puhuttu facebookissa, minä tunnilla ipodilla ja hän töissä koneella. Puhuttu turhista tyhjänpäiväisistä asioista, mutta puhuttu kumminkin. Saisinpa Kansikuvapojan omakseni.. Ainahan tyttö saa unelmoida..

Ensi viikolla taas lääkärille, ja sitä seuraavalla viikolla lopullinen päätös siitä että alanko mä syömään niitä mielialalääkkeitä vai en.. Puhuin äidin kanssa siitä miten vaikea mun on aamulla nousta sängystä, miten mun voimat ovat kadonneet enkä jaksaisi tehdä mitään.
"Ota ne lääkkeet, ennenkuin sä vajoat ihan pohjalle".

Minä itseasiassa tunnen vajoavani. Vajoan synkkään muovailuvahaan, tai johonkin pehmeään, joka mukautuu vartaloni ympärille ja imee minusta pois elämänilon. Silti se tuntuu niin mukavalta, voisin jäädä tähän massaan lillumaan koko loppuelämäkseni.. Pehmeä, paha, ihana, paha massa.. Viethän minut mukanasi? Viethän minut jonnekkin kauniiseen paikkaan, missä saisin vain levätä päivät pitkät eikä tarvitsisi huolehtia mistään?
Sellaiseen paikkaan minä haluan.. Ja veisin mielelläni vielä Kansikuvapojan mukanani Mikä-Mikä-Maahan.

Monday

Mä en edes tunne sellaista sanaa kuin itsekontrolli. Tänään mä olen vain syönyt ja syönyt ja syönyt. Tekisi mieli itkeä ja repiä mut palasiksi. Pieniksi, pieniksi palasiksi. Niin että kukaan ei enään pystyisi kokoamaan mua uudelleen. Heittäisi vain pienet palaset roskiin. Pienet palat jotka on pelkkää läskiä. Itseinho on taas huipussaan. En voi edes katsoa itseäni peiliin, niin paljon inhoan itseäni tällä hetkellä.. Hyirumaläskipaskakuolepois.

Riitelin taas Nappisilmän kanssa. En jaksa tätä enään.. En jaksa mitään enään.. Tahtoisin vain jättää koulun kesken ja nukkua vuoden.. Nukkua tän kaiken paskan pois.. Mä en oikeasti jaksa enään herätä aamulla kouluun. Mä en jaksa istua koulussa. Mä en koko viime viikkona käyny töissä. Mä en vaan pysty.. Henkisesti mä olen kulunut loppuun. Pelkkä tyhjä kuori jäljellä. Miten kukaan voi elää näin?
Anteeks, tämä teksi menee nyt vähän turhaksi angstailuksi.. Se on vain rankkaa, kun sisällä elää monsteri joka syö mua päivä päivältä.

Kahden kuukauden päästä mä täytän 18. Jotenkin pelottavaa. Onhan se kiva, on täysi-ikäinen ja kaikkea, mutta jotenkin tuntuu että sen mukana tulee niin paljon vastuuta.. Sulta oletetaan enemmän vastuuta ja aikuismaista käytöstä. Ja mun vaan tekisi mieli muuttaa takaisin äitille jottei tarvitsisi huolehtia laskuista. Tottakai tää vapaus on ihanaa, mutta inhoan töitä ja raha-asioita. Se käy voimille. Älkää kullat muuttako kotoa liian aikasin.