Pills

Kummallinen olo, kummallinen tyttö. Aloitin viime perjantaina Sepram lääkityksen. En ollut varma halusinko lääkitystä, mutta se nyt vain vähän niinkuin kirjoitettiin minulle, sanoin mitä tahansa, joten kai se on sama sitten aloittaa niitten syöminen. Jos vaikka ihme tapahtuisi ja parantuisin?
Haluanko parantua?

Mä en tiedä mitä mä haluan. Mä en halua elää enään tässä maan päällisessä helvetissä. Mä haluan olla onnellinen. Ja laiha. Miksen vain voi laihtua? Missä mun itsekuri on? Kiukuttaa, itkettää mutta itku ei tule..
Tahtoisin tanssia veden pinnalla, pieni ohut mekko päällä, ja näyttää metsänkeijulta. Kauniilta, pieneltä metsänkeijulta.. Mutta enhän minä, olen enemmänkin sotanorsu.
Anteeksi, minulla on huono päivä.

Ainoa asia joka saa minut nykyään hymyilemään on Kansikuvapoika. Kuinka surullista sekin on? Hymyilen vain pojan takia, jonka tunteista en edes ole varma.. Miksen vain voi olla Kansikuvatyttö, laiha, kaunis, valkoiset suorat hampaat ja kaunis hymy, upeat hiukset ja helisevä nauru.
Mutta ei, olen lihava, en ole kaunis, minulla on silmälasit koska olen sokea kuin lepakko, hiukseni ovat pörröiset ja aina takussa, hampaani eivät ole suorat ja nauraessani kuulostan aivan hevoselta.. Kuka voisi rakastaa tällaista kummajaista? Olen metsänpeikko, ja minun kohtaloni on asua yksin luolassa syvällä metsän uumenissa.