Onneksi Kansikuvapoika on piristänyt mun koulupäiviä. Ollaan puhuttu facebookissa, minä tunnilla ipodilla ja hän töissä koneella. Puhuttu turhista tyhjänpäiväisistä asioista, mutta puhuttu kumminkin. Saisinpa Kansikuvapojan omakseni.. Ainahan tyttö saa unelmoida..
Ensi viikolla taas lääkärille, ja sitä seuraavalla viikolla lopullinen päätös siitä että alanko mä syömään niitä mielialalääkkeitä vai en.. Puhuin äidin kanssa siitä miten vaikea mun on aamulla nousta sängystä, miten mun voimat ovat kadonneet enkä jaksaisi tehdä mitään.
"Ota ne lääkkeet, ennenkuin sä vajoat ihan pohjalle".
Minä itseasiassa tunnen vajoavani. Vajoan synkkään muovailuvahaan, tai johonkin pehmeään, joka mukautuu vartaloni ympärille ja imee minusta pois elämänilon. Silti se tuntuu niin mukavalta, voisin jäädä tähän massaan lillumaan koko loppuelämäkseni.. Pehmeä, paha, ihana, paha massa.. Viethän minut mukanasi? Viethän minut jonnekkin kauniiseen paikkaan, missä saisin vain levätä päivät pitkät eikä tarvitsisi huolehtia mistään?
Sellaiseen paikkaan minä haluan.. Ja veisin mielelläni vielä Kansikuvapojan mukanani Mikä-Mikä-Maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti