Turhaa

Lauantai aamu. Kävelin Helsingin keskustassa, enkä voinut olla hymyilemättä joka kerta kun vastaan tuli nuori nainen selvästikkin eilisissä vaatteissa, matkalla kotiin. The walk of shame. Sen lisäksi aurinko lämmitti ihanasti kasvojani, ja olo oli rauhallinen, vaikka normaalisti väenpaljous ahdistaa.
Juuri ennen kuin ehdin astua bussiin joka veisi minut kotiin, soitti kaveri ja pyysi käymään. Totta kai menin, oli ihanaa vain olla ja katsoa leffaa, jutella turhia.

"Ei kiitos, tää salaatti riittää ihan hyvin. En tarvii lohta, fetaa tai kananmunia, syö sä vaan"
Pieni voitontunne sisälläni, kun lautasella oli vain tomaattia, kurkkua, paprikaa ja salaatinlehtiä. Typerää, mutta se todellakin tuntui voitolta.
Pian puhelimeni soi, ja toisessa päässä oli Mustikkakeijun sisko, joka pyysi minua soittamaan Mustikkakeijulle ja näkemään häntä illalla, sillä pieni ystäväni oli saanut pahan paniikkikohtauksen töissä, ja hän olisi illan yksin kotona. Tottakai lupasin soittaa, ja Mustikkakeiju tuli tänne. Vähän harmitti, sillä oloni oli niin hyvä, ja olisin vain tahtonut löhöillä kotona yksin peiton sisällä ja katsoa sarjoja. Mutten voinut jättää ystävääni yksin, vaikka hänen ahdistuksensa sai minutkin ahdistumaan. Mutta yhdessä me selvisimme yön yli.

Aamukahvia, tupakkaa. Pari väsynyttä sanaa. Nyt olen taas yksin, Mustikkakeiju lähti viettämään äitinsä syntymäpäiviä.
Punnitsin itseni heti aamusta, puolitoista kiloa kadonnut. Rahaa tilillä oli kaksikymppiä, ostin kahvia ja tupakkaa. En tarvitsehaluatarvitse ruokaa. Seuraavat tuet tulee ensi viikon keskiviikkona.

Ulkomaailma pelottaa minua. Olen liian pieni ulkomaailmaan. Mutta samalla liian iso.
En tahdo palata työelämään. Se pelottaa, aiheuttaa ahdistusta. Pelkkä ajatus kuristaa kurkkuani. Sormia kihelmöi. Tahdon vain olla pieni, pieni ja hento. Niin että ihmiset pelkäävät minun menevän rikki. Sisimpäni on jo hajalla, jahdon ulkopuolen vastaavan sisäistä minääni. Hajoavaista, haavoittuvaista.
Pitäisi käydä lenkillä

Koti

Täällä alkaa näyttämään kodilta. Tuntumaan kodilta. Koko viikon olen purkanut tavaroita, järjestellyt, siivonnut ja järjestellyt lisää. Kavereita on tullut ja mennyt, muilla on koulu alkanut. Sosiaalityöntekijäni on mukava, ja asiat alkavat järjestymään.

Eilen haastoin itseni, ja menin päivällä lenkille. Inhoan lenkkeilyä paikoissa, missä on paljon ihmisiä. Kiersin munkkivuoren läpi, ja olin kokonaisen tunnin lenkillä. Olin hyvin ylpeä itsestäni. Ahdistuneisuus muista ihmisistä antoi vain voimia kävellä tai hölkätä nopeammin, pois tarkkailevien silmien alta. Illalla menimme sitten juhlimaan kaverini 18-vuotis synttäreitä baariin. Olin siellä vain hetken, kunnes alkoi väsyttämään liikaa ja lähdin Mustikkakeijulle nukkumaan.
Tänään sitten taas kävelin koko matkan Helsingin keskustasta kotiin. En kiirehtinyt, vaan katselin ympärilleni, kävin muutamissa söpöissä pikkukaupoissa ja kirppareilla. Rahatilanne on huono, mutten pystynyt vastustamaan kiusausta vaan ostelin kaikkea pientä. Hyvä vain niin ei ole varaa ruokaan.
Typerä mieli.
Pyykit on koneessa, koti on siistitty, ja nyt vain istuskelen ja juon kahvia, odottaen että pesukone on valmis, jotta voin lähteä Mustikkakeijun luo viettämään leffailtaa.
Muut kaverini pyysivät mukaan juhlimaan, mutta olen aivan poikki, eikä rahaakaan ole. Ja tänään taas ahdistaa. Parempi vain pysytellä turvassa sisätiloissa, piilossa muulta maailmalta.
Kolmas kuppi kahvia, ruokasaldo nolla. Tänään on huono päivä. Piiloudun isoihin vaatteisiin ja sisäinen minäni ivaa. En vain ole niin vahva kuin tahtoisin.

Pari päivää sitten istuimme Mustikkakeijun kanssa meillä, mielet sekaisin ja rennossa olotilassa, typerät huumausaineet. Mustikkakeiju näytti hyvin mietteliäältä, kunnes viimein avasi suunsa.
"Mitä me oikeen tehdään meidän elämillä? Me molemmat vaan odotetaan päivää, jota ei ikinä tule."

Se on katkera totuus. Ja mä en kestä totuutta

Asunto

Mulla on oma asunto. Saan muuttaa sinne ensi viikolla. Oma pieni valoisa yksiö, lähellä monia kavereita. Ja vihdoinkin saan asua Helsingissä. Saan asua omillani. Syödä mitä huvittaa, olla syömättä.
Mun mieltä nakertaa, päässä ei osata olla hiljaa. Läskipossuällösikalehmä. Mä olen lihonut aivan liikaa.
Hassuinta on, että puhuimme siskoni kanssa yksi päivä syömisistä.
"Sun pitäisi lihoa vähän enemmän, niin näyttäisit terveemmältä". Lihoa? Mä en varmaan ole ollut näin lihava vuosiin. Terveemmältä? En mä ole sairaalloisen laiha, pikemminkin läski possu. Hulluja puheita, hassuja asioita. Sisko näkee kaiken väärin päin. Joohan? Ei tämä ole lähtenyt minulta käsistä. Ja sisko pistää minut koko ajan syömään. Sen takia ällötän itseäni. Onneksi, onneksi saan pian muuttaa. Sitten paino lähtee taas laskuun.

Ehkä mun pitäisi nyt viimeiset päivät vaan antaa periksi siskon vaatimuksille. Sisko nimittäin koko ajan tarkkailee että syönkö tarpeeksi, ja valittaa jos en syö. Jos nyt vain nämä viimeiset päivät annan periksi, silläkin riskillä että vielä lihon. Heti kun muutan omaan kotiin, alkaa laihdutus. Kyllä mä pystyn siihen,
Mieliala on vähän tasaantunut, mutta olen koko ajan väsynyt. Jaksan jo tehdä enemmän, mutta joka päivä kamala väsymys iskee, jos vähänkin on tehty jotain. Toivottavasti saan lisää sairaslomaa, sillä muuten en pärjää. Pitää kai tehdä niin kuin sisko sanoo, ja kertoa maanantaina lääkärille rehellisesti mitä tunnen, millainen olo minulla on. Se kun on minulle vaikeaa. Pakko, jotta saan lisää sairaslomaa.
Hankalia päätöksiä.