Koti

Täällä alkaa näyttämään kodilta. Tuntumaan kodilta. Koko viikon olen purkanut tavaroita, järjestellyt, siivonnut ja järjestellyt lisää. Kavereita on tullut ja mennyt, muilla on koulu alkanut. Sosiaalityöntekijäni on mukava, ja asiat alkavat järjestymään.

Eilen haastoin itseni, ja menin päivällä lenkille. Inhoan lenkkeilyä paikoissa, missä on paljon ihmisiä. Kiersin munkkivuoren läpi, ja olin kokonaisen tunnin lenkillä. Olin hyvin ylpeä itsestäni. Ahdistuneisuus muista ihmisistä antoi vain voimia kävellä tai hölkätä nopeammin, pois tarkkailevien silmien alta. Illalla menimme sitten juhlimaan kaverini 18-vuotis synttäreitä baariin. Olin siellä vain hetken, kunnes alkoi väsyttämään liikaa ja lähdin Mustikkakeijulle nukkumaan.
Tänään sitten taas kävelin koko matkan Helsingin keskustasta kotiin. En kiirehtinyt, vaan katselin ympärilleni, kävin muutamissa söpöissä pikkukaupoissa ja kirppareilla. Rahatilanne on huono, mutten pystynyt vastustamaan kiusausta vaan ostelin kaikkea pientä. Hyvä vain niin ei ole varaa ruokaan.
Typerä mieli.
Pyykit on koneessa, koti on siistitty, ja nyt vain istuskelen ja juon kahvia, odottaen että pesukone on valmis, jotta voin lähteä Mustikkakeijun luo viettämään leffailtaa.
Muut kaverini pyysivät mukaan juhlimaan, mutta olen aivan poikki, eikä rahaakaan ole. Ja tänään taas ahdistaa. Parempi vain pysytellä turvassa sisätiloissa, piilossa muulta maailmalta.
Kolmas kuppi kahvia, ruokasaldo nolla. Tänään on huono päivä. Piiloudun isoihin vaatteisiin ja sisäinen minäni ivaa. En vain ole niin vahva kuin tahtoisin.

Pari päivää sitten istuimme Mustikkakeijun kanssa meillä, mielet sekaisin ja rennossa olotilassa, typerät huumausaineet. Mustikkakeiju näytti hyvin mietteliäältä, kunnes viimein avasi suunsa.
"Mitä me oikeen tehdään meidän elämillä? Me molemmat vaan odotetaan päivää, jota ei ikinä tule."

Se on katkera totuus. Ja mä en kestä totuutta