Turhaa

Lauantai aamu. Kävelin Helsingin keskustassa, enkä voinut olla hymyilemättä joka kerta kun vastaan tuli nuori nainen selvästikkin eilisissä vaatteissa, matkalla kotiin. The walk of shame. Sen lisäksi aurinko lämmitti ihanasti kasvojani, ja olo oli rauhallinen, vaikka normaalisti väenpaljous ahdistaa.
Juuri ennen kuin ehdin astua bussiin joka veisi minut kotiin, soitti kaveri ja pyysi käymään. Totta kai menin, oli ihanaa vain olla ja katsoa leffaa, jutella turhia.

"Ei kiitos, tää salaatti riittää ihan hyvin. En tarvii lohta, fetaa tai kananmunia, syö sä vaan"
Pieni voitontunne sisälläni, kun lautasella oli vain tomaattia, kurkkua, paprikaa ja salaatinlehtiä. Typerää, mutta se todellakin tuntui voitolta.
Pian puhelimeni soi, ja toisessa päässä oli Mustikkakeijun sisko, joka pyysi minua soittamaan Mustikkakeijulle ja näkemään häntä illalla, sillä pieni ystäväni oli saanut pahan paniikkikohtauksen töissä, ja hän olisi illan yksin kotona. Tottakai lupasin soittaa, ja Mustikkakeiju tuli tänne. Vähän harmitti, sillä oloni oli niin hyvä, ja olisin vain tahtonut löhöillä kotona yksin peiton sisällä ja katsoa sarjoja. Mutten voinut jättää ystävääni yksin, vaikka hänen ahdistuksensa sai minutkin ahdistumaan. Mutta yhdessä me selvisimme yön yli.

Aamukahvia, tupakkaa. Pari väsynyttä sanaa. Nyt olen taas yksin, Mustikkakeiju lähti viettämään äitinsä syntymäpäiviä.
Punnitsin itseni heti aamusta, puolitoista kiloa kadonnut. Rahaa tilillä oli kaksikymppiä, ostin kahvia ja tupakkaa. En tarvitsehaluatarvitse ruokaa. Seuraavat tuet tulee ensi viikon keskiviikkona.

Ulkomaailma pelottaa minua. Olen liian pieni ulkomaailmaan. Mutta samalla liian iso.
En tahdo palata työelämään. Se pelottaa, aiheuttaa ahdistusta. Pelkkä ajatus kuristaa kurkkuani. Sormia kihelmöi. Tahdon vain olla pieni, pieni ja hento. Niin että ihmiset pelkäävät minun menevän rikki. Sisimpäni on jo hajalla, jahdon ulkopuolen vastaavan sisäistä minääni. Hajoavaista, haavoittuvaista.
Pitäisi käydä lenkillä