Knockin' on heavens door

Viime yönä en saanu nukuttua millään.. Samperin ahdistus ei vaan jätä mua rauhaan.. Se on ilkeä, ei tunne sääliä. Oli niin lähellä, etten ois ottanu veistä ja tehny pari uutta jälkeä, mutta viime hetkellä mä onnistuin pysäyttämään itseni.. En halua enempää jälkiä. En jaksa peitellä, vanhoissakin on jo tarpeeksi peittämistä.. Niinpä päädyin toiseen tapaan, mistä ei jää pysyviä jälkiä.. Tyhmä tapa sekin tosin, mutta viime öinen ahdistus oli vain liikaa.. Löin reiteni mustelmille.. Tai, no, ehkä tuo kuulostaa liioiteltulta. Sain vain muutaman reilun mustelman. Se sattuu myös aivan hemmetisti.. Musta nää mustelmat on tavallaan kauniita. Ne on niin pyöreitä. Merkkejä tietynlaisesta itsehillinnästä. Kestävyydestä. Jollain sairaalla tavalla. Mutta kai mun mieli on vähän sairas. Sairaan kaunis mieli, niin kun mun kaverini kerran asian ilmaisi. Mitä tuokin lie sillä tarkoittanut..

Mun entiseni, rakas A, pisti äsken viestiä.. Kysyi olinko tullilla koska hän luuli nähneensä mut. Vaikka mähän istun kotona. Ei se sillä tietenkään mitään erikoista tarkottanut, kuhan luuli vaan, mutta ainahan mä voin haaveilla että se yhä rakastaa mua, ja siksi luuli näkevänsä mut, koska sekin on ajatellut mua.. Mutta toiveajattelua tuo vain on.. Mä menetin sen jo ajat sitten, ei siitä mihinkään pääse..

Kun sanat ei riitä..

Mulla on niin paha olo.. Ahdistus vain kiristää otettaan mun kaulan ympärillä, lisää painoa mun rintakehän päällä, kääntää mun vatsan solmulle.. Ei anna mun hengittää.. Mä en edes keksi sanoja enään, mun aivot ei toimi.. Siksi mä vaan päätin laittaa tähän kasan kuvia jotka ehkä kuvastaa paremmin mun tunteita..

not everything happens for a reason

Mä istuskelin äsken kuistilla ja poltin tupakkaa, ja aloin miettimään miten helppoa mun on peittää mun tuskani. Harva tietää sen kuinka huonosti mä voin, ja nekin jotka tietää ei tiedä kaikkea. Koska mä olen niin hyvä hymyilemään ja nauramaan, ihan sama kuinka pahalta musta tuntuu. Vuosien mittaan mä oon vaan oppinut peittämään tuskani. Oppinut hymyilemään, vaikka sisimmissäni mä huudan. Miten se onkaan niin helppoa. Joskus mä ajattelen, että jos vain lopettaisin. Antaisin tunteiden näkyä. Mutta mä en halua olla se tyttö, joka on aina surullinen, se "masentunut tyttö". Mä haluan että ihmiset luulee että mä olen iloinen, että kaikki on hyvin. Koska lopulta se on helpompaa. Ei tarvitse selitellä mitään.

On vain kaksi jätkää, jotka tietää oikeasti miten pohjalla mä olen. Toinen on mun paras kaveri, tai ainakin oli paras kaveri.. Syistä joita en nyt ala kertomaan me ei olla niin läheisiä enään, ja se sattuu tosi paljon, koska mä kaipaan sitä. Kaipaan sen vieressä nukkumista, ja sitä kun me vaan oltiin. Toivottavasti meidän välit taas paranee.. Toinen on mun eksä, jota mä kai sisimmässäni rakastan edelleen, se joka autto mut ylös kun olin itsemurhan partaalla. Jota mä nään nykyään enään harvoin. Jolle mun sydän kuuluu. Miten mä voin enää rakastua kun mun sydän asuu kaarelassa sinisessä omakotitalossa?

Tuntuu niin hullulta, siitä on jo yli vuosi kun me erottiin.. Silti joka kerta kun mä näen sut, kaikki ne vanhat muistot palaa..

Nothing really matters

Tänän mulla oli ensin ihan hyvä päivä. Kuunneltiin mutsin kanssa hyvää musiikkia ja tehtiin yhdessä ruokaa. Se oli mukavaa, sillä en enää melkein ikinä tee mutsin kanssa mitään. Nyt siihen oli mahdollisuus kun mun pikkuveljet on pohjoisessa, me saatiin olla ihan kahdestaan. Olin oikeesti ihan ilonen. Mutta nyt se paha olo tuli taas. Hiipi pikkuhiljaa mun mieleen, sai mut ihan uupuneeksi. Lukittauduin mun huoneeseen, koska äiti vain kyselisi että mikä on, enkä mä osaa selittää. Koska mä en tiedä.
Mä en tiedä miksi mä tunnen näin, mistä tää johtuu. Mua ällöttää kun mä söin niin paljon, sekin ääni tahtois hiipiä takaisin mun pään sisään, kuiskia kuinka läski oon. Mutta mä yritän kaikin voimin pitää sen ilkimyksen poissa. Koska mä en yksinkertaisesti jaksa sitä enään. En jaksa tuijottaa itseäni peilistä itkien, en jaksa rampata vaalla. Pakko pitää se poissa.

.
Mun tunteet on vaan niin ristiriitasia. Toisaalta mä haluan ehdottomasti pitää sen poissa, mut toisaalta ois kiva taas olla vähän laihempi.. En mä tiedä. Mulla on kieroutunut mieli.

Sadness is my boyfriend

Uuden blogin aloittaminen on aina vaikeaa. Mutta olen huomannut, että blogiin kirjoittaminen helpottaa. Auttaa minua käsittelemään tuskaani. Tätä kipua jota sisälläni tunnen, mutta josta en osaa puhua. Tätä kamalaa ahdistusta, mikä kietoo ohuet sormensa kaulani ympärille ja estää minua hengittämästä.
Ääni pääni sisällä on salakavala. Se puhuu vain, kun olen yksin, ja heikoimmillani. Silloin se kuiskii korviini ilkeyksiä, haukkuja, käskee minua vahingoittamaan itseäni. Yritän olla kuuntelematta sitä, mutta se tuntee minut. Tietää heikkouteni. En kuitenkaan suostu kuuntelemaan sitä, en enään. Käsivarteni on muutenkin jo niin ruma, se ei tarvitse enempää ikuisia arpia.

Suruni tahtoo useasti viedä voiton, mutta yritän kamppailla sitä vastaan parhaani mukaan. Jos ei itseni, niin äitini puolesta. Rakkaiden ystävieni puolesta. Hänen puolestaan. Ehkä jopa niiden puolesta, jotka ovat minua loukanneet. Vain todistaakseni, että olen heitä vahvempi. Tai ainakin saadakseni heidät uskomaan niin.

Kuinka usein olenkin vain vääntänyt naamalleni hymyn, ja sanonut että kaikki on hyvin, samalla salaa toivoen että joku tarttuisi minua kädestä ja sanoisi: "ei, et sä ole. Mutta se on ihan okei." . Mutta aina olen vain kääntynyt ja kävellyt pois, ja kukaan ei ole ikinä estänyt.