Sadness is my boyfriend

Uuden blogin aloittaminen on aina vaikeaa. Mutta olen huomannut, että blogiin kirjoittaminen helpottaa. Auttaa minua käsittelemään tuskaani. Tätä kipua jota sisälläni tunnen, mutta josta en osaa puhua. Tätä kamalaa ahdistusta, mikä kietoo ohuet sormensa kaulani ympärille ja estää minua hengittämästä.
Ääni pääni sisällä on salakavala. Se puhuu vain, kun olen yksin, ja heikoimmillani. Silloin se kuiskii korviini ilkeyksiä, haukkuja, käskee minua vahingoittamaan itseäni. Yritän olla kuuntelematta sitä, mutta se tuntee minut. Tietää heikkouteni. En kuitenkaan suostu kuuntelemaan sitä, en enään. Käsivarteni on muutenkin jo niin ruma, se ei tarvitse enempää ikuisia arpia.

Suruni tahtoo useasti viedä voiton, mutta yritän kamppailla sitä vastaan parhaani mukaan. Jos ei itseni, niin äitini puolesta. Rakkaiden ystävieni puolesta. Hänen puolestaan. Ehkä jopa niiden puolesta, jotka ovat minua loukanneet. Vain todistaakseni, että olen heitä vahvempi. Tai ainakin saadakseni heidät uskomaan niin.

Kuinka usein olenkin vain vääntänyt naamalleni hymyn, ja sanonut että kaikki on hyvin, samalla salaa toivoen että joku tarttuisi minua kädestä ja sanoisi: "ei, et sä ole. Mutta se on ihan okei." . Mutta aina olen vain kääntynyt ja kävellyt pois, ja kukaan ei ole ikinä estänyt.