Mä istuskelin äsken kuistilla ja poltin tupakkaa, ja aloin miettimään miten helppoa mun on peittää mun tuskani. Harva tietää sen kuinka huonosti mä voin, ja nekin jotka tietää ei tiedä kaikkea. Koska mä olen niin hyvä hymyilemään ja nauramaan, ihan sama kuinka pahalta musta tuntuu. Vuosien mittaan mä oon vaan oppinut peittämään tuskani. Oppinut hymyilemään, vaikka sisimmissäni mä huudan. Miten se onkaan niin helppoa. Joskus mä ajattelen, että jos vain lopettaisin. Antaisin tunteiden näkyä. Mutta mä en halua olla se tyttö, joka on aina surullinen, se "masentunut tyttö". Mä haluan että ihmiset luulee että mä olen iloinen, että kaikki on hyvin. Koska lopulta se on helpompaa. Ei tarvitse selitellä mitään.
On vain kaksi jätkää, jotka tietää oikeasti miten pohjalla mä olen. Toinen on mun paras kaveri, tai ainakin oli paras kaveri.. Syistä joita en nyt ala kertomaan me ei olla niin läheisiä enään, ja se sattuu tosi paljon, koska mä kaipaan sitä. Kaipaan sen vieressä nukkumista, ja sitä kun me vaan oltiin. Toivottavasti meidän välit taas paranee.. Toinen on mun eksä, jota mä kai sisimmässäni rakastan edelleen, se joka autto mut ylös kun olin itsemurhan partaalla. Jota mä nään nykyään enään harvoin. Jolle mun sydän kuuluu. Miten mä voin enää rakastua kun mun sydän asuu kaarelassa sinisessä omakotitalossa?
Tuntuu niin hullulta, siitä on jo yli vuosi kun me erottiin.. Silti joka kerta kun mä näen sut, kaikki ne vanhat muistot palaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti