Viime yönä en saanu nukuttua millään.. Samperin ahdistus ei vaan jätä mua rauhaan.. Se on ilkeä, ei tunne sääliä. Oli niin lähellä, etten ois ottanu veistä ja tehny pari uutta jälkeä, mutta viime hetkellä mä onnistuin pysäyttämään itseni.. En halua enempää jälkiä. En jaksa peitellä, vanhoissakin on jo tarpeeksi peittämistä.. Niinpä päädyin toiseen tapaan, mistä ei jää pysyviä jälkiä.. Tyhmä tapa sekin tosin, mutta viime öinen ahdistus oli vain liikaa.. Löin reiteni mustelmille.. Tai, no, ehkä tuo kuulostaa liioiteltulta. Sain vain muutaman reilun mustelman. Se sattuu myös aivan hemmetisti.. Musta nää mustelmat on tavallaan kauniita. Ne on niin pyöreitä. Merkkejä tietynlaisesta itsehillinnästä. Kestävyydestä. Jollain sairaalla tavalla. Mutta kai mun mieli on vähän sairas. Sairaan kaunis mieli, niin kun mun kaverini kerran asian ilmaisi. Mitä tuokin lie sillä tarkoittanut..
Mun entiseni, rakas A, pisti äsken viestiä.. Kysyi olinko tullilla koska hän luuli nähneensä mut. Vaikka mähän istun kotona. Ei se sillä tietenkään mitään erikoista tarkottanut, kuhan luuli vaan, mutta ainahan mä voin haaveilla että se yhä rakastaa mua, ja siksi luuli näkevänsä mut, koska sekin on ajatellut mua.. Mutta toiveajattelua tuo vain on.. Mä menetin sen jo ajat sitten, ei siitä mihinkään pääse..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti