He veivät minut paikkaan missä mikään ei kasvanut, paikkaan jossa vain lammen varjoilla oli aikaa.
He veivät minut saliin, auringon haalistamaan sairaalaan, missä ovet olivat niin painavia etteivät ne tarvinneet lukkoja.
He ohjasivat minut vahvistettujen sänkyjen ohi, missä askelemme kaikuvat kunnes me kaikki olemme kadonneet aikaan.
He huutavat nimeäsi juuri kun sade osuu ikkunaan ja paha tuuli heiluttelee puita, kuolleiden lehtien tamburin shakers.
He veivät minut likaiselle rannalle jossa hukkuneiden surffareiden henget keräsivät pulloja, hiekkatiellä peltojen välissä, missä pahuuden kukkien on sallittu kasvaa..
He kuiskaavat korvaani "Näetkö tulevaisuuden, näetkö miten mikään ei kasva, mikään ei elä mutta mikään ei kuole?"
Herään salissa, varjoisessa sairaalassa jossa vuoteeni vierellä on hampaansa valkaissut nainen. Hän silittää poskeani varovasti kädellään, joka on keinotekoinen ja rypytön kuin nuken käsi.
Kun vihdoin pystyy näkemään, kuka vetää kaikista naruista, ei enään ikinä tarvitse pelätä.
Kun vihdoin pystyy näkemään keisarit ilman vaatteita, kaikki muuttuu.
Kävelen yksin suoraan valoon
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti