Loosing this battle

Joka sekunti on henkistä kamppailua.. Haenko lisää salaattia? Voinko syödä vielä toisen leivän? Senkin läski sika! Ei, syö vaan. Miten sä muuten eläisit? Kyllä sä jaksat juosta vielä vähän pidemmälle. Onko mun pakko? On! Ei, jos ei jaksa niin ei jaksa, sä teit kuitenkin parhaasi.. Olen sekoamassa, ja taas ollaan tässä. Ruoka, liikunta ja kalorit on ainoat asiat jotka mahtuu mun päähän. Jos nyt syön, en syö sitten enempää tänään. Ja kuitenkin syön, ja sitten inhoan itseäni. Miksen voi vain olla normaali? En jaksaisi tätä enään, mutta en voi lopettaa.. Koska haluan olla hieman laihempi. Luut ovat minusta niin kauniita, niin miksi piilotella niitä? Mutta minun täytyy olla tarkkana, en saa päästää tätä valloilleen, koska silloin kadotan itseni. Tai sen oudon asian, mikä tällä hetkellä esittää minua. Millainen minä sitten oikeasti olen ,sitä en tiedä. Minä kadotin itseni jo kauan sitten, mutta pieni osa on vielä jäljellä. En halua kadottaa sitä myös. Ahdistus on taas kietoutunut ympärilleni ohuiden, luisevien sormiensa kanssa. Öisin en saa unta ja pyörin piikkimaton päällä. Ja siitä johtuen olen aamulla aivan poikki, joten koulunkäynnistäkään ei tule mitään.. Sain itseni hilattua tänään lenkille sentään, mutta se veikin sitten ihan kaikki voimat.. Nyt tahdon vain käpertyä sänkyyn ja nukkua, mutta pitäisi lukea huomiseen kemian kokeeseen. Se on vain vähän vaikeaa, kun en pysty keskittymään.

Mä en enään edes muista millaista on elää "normaalia" elämää. Kun päässä ei pyörinyt tällaisia idioottimaisia ajatuksia, kun ei ahdistanut joka ikinen päivä. Kumpa voisin vielä olla ihan pieni lapsi. Silloin ei ollut mitään huolia, ja elämä oli niin paljon helpompaa. Ei tarvinnut huolehtia mistään, vaan äiti huolehti kaikesta. Valitsi jopa vaatteet. Nyt joka aamuinen vaatteiden valitseminen on pelkkää tuskaa.

Viikonloppu

Mun viikonloppu koostui kyyneleistä, riidoista, paniikkikohtauksista ja parhaan ystävän menettämisestä. Emme ole riidoissa enään, emme ole puhelakossa, mutta silti minä tiedän menettäneeni hänet. Tai ainakin hän menetti minut. Miten ihminen voi olla niin kylmä? Kaiken sen jälkeen mitä koimme yhdessä, hän ei edes pystynyt tekemään sen vertaa, että olisi halannut minua, kun minulta petti jalat alta ja itkin hysteerisesti keskellä tietä.. Puhuimme, muttemme mitään selväksi. Kaikki jäi auki. Menin hänen luokseen yöksi, nukuimme vierekkäin niin kuin ennen, mutta silti hän ei enään ollut sama jätkä kuin ennen. Hänen käsivartensa ympärilläni eivät enään tuoneet turvaa. Hänen sanansa "hyvää yötä, rakastan sinua" eivät tuntuneet enään miltään. Vastasin "minäkin sinua" tarkoittamatta sitä. Älkää ymmärtäkö väärin, joo olen tyttö, ja hän poika, sanoimme toisillemme rakastan sinua, mutta vain ystävinä. Ystävien välistä rakkautta. Sellaista meillä ennen oli. Nyt tuntuu kuin en tuntisi häntä enään. Hän ei enään ole sama ihminen kuin ennen. Menetin minulle rakkaimman ihmisen. Miksi ihmisten täytyy muuttua? Miten joku, joka ennen oli koko maailmasi, ja sinä hänen, voi yhtäkkiä muuttua niin kylmäksi?

En tiedä mitä tehdä.. En tiedä miten kestän tämän, kun minulla on muutenkin tällä hetkellä niin vaikeaa.. En tahtoisi menettää häntä, mutten jaksa enään taistella yksin... On kai parempi vain päästää irti. Mulla on taas niin tyhjä olo. En tunne mitään. Ja nyt minä olen aivan yksin taistelemassa tätä tyhjyyttä vastaan.. Ei ketään jolle puhua.. Tottakai minulla on muitakin ystäviä, mutta kukaan ei ymmärrä minua niin kuin hän.. Tai niin kuin hän ennen ymmärsi. Ei näköjään enään.. Kai minun on pakko jatkaa tätä taistelua itseni kanssa aivan yksin.

 

Alone

Mulla on yksinäinen olo. Istun tunnilla kavereideni vieressä, mutta silti tunnen olevani niin yksin. Koska kukaan ei tiedä mitä mun päässä liikkuu, mitä mä tunnen. Kukaan ei tiedä demoneista pääni sisällä joita vastaan taistelen. Kukaan ei ymmärtäisi, ja siksi kannan salaisuuttani aivan yksin. Ruokalassa, jossa täytän lautaseni salaatilla. Kaupassa, missä en osta mitään, vedoten siihen ettei minulla ole rahaa. Töissä, jossa täytän vatsani mustalla kahvilla. Kukaan ei ymmärrä, joten kukaan ei saaa tietää.. Olen tässä maailmassani aivan yksin. Ja näin on paras. Sillä jos joku tietäisi, hän saattaisi yrittää tehdä jotain typerää, kuten pelastaa minut.

Joten näin on paras. Vaikka välillä minusta tuntuu kuin seisoisin keskellä väkijoukkoa, huutaen kurkkuni kipeäksi. Eikä kukaan kuule.

Paha olo

Mulla on outo olo.. Ollaan oltu koko ilta kaverilla ja pelattu aliasta.. Meillä oli hauskaa, mutta nyt mulla on niin tyhjä olo.. En osaa edes selittää sitä.. Olen iloinen että olen ollut tällä ystävieni ympäröimänä, mutta minua ahdistaa se määrä ruokaa jota olen syönyt. Sillä se on aivan liikaa, ja vain siksi etten ole halunnut huolestuttaa muita.. Mutta nyt se taitaa olla liikaa..

Ahdistaa

Mua ahdistaa. Mua ahdistaa koulu. Mua ahdistaa työt. Mua ahdistaa se ettei mulla ole paljoa vapaa-aikaa. Mua ahdistaa jos mulla on liikaa vapaa-aikaa. Mua ahdistaa seura. Mua ahdistaa yksinäisyys. Mua ahdistaa kun syön liikaa. Mua ahdistaa kun syön liian vähän. Mua ahdistaa kun en saa liikkua, koska tatuoinnin takia en saa hikoilla. Mua ahdistaa muitten mielipiteet. Mua ahdistaa jos mua arvostellaan. Mua ahdistaa jos mua ei huomioida. Mua ahdistaa kylmyys. Mua ahdistaa vaatteiden paljous. Mua ahdistaa näyttää paljasta pintaa. Mua ahdistaa kun mun lapaluut ei näy tarpeeksi. Mua ahdistaa nämä ajatukset. Mua ahdistaa kun mä en tiedä mistä nää kaikki tunteet tulee. Mua ahdistaa jos mä en tunne mitään. Mua ahdistaa jos mä tunnen liikaa.

Mulla on niin kylmä ilman sua

Mulla on niin paljon tunteita joita en osaa selittää. Niin paljon kamalia ääniä pään sisällä jotka ei anna mun olla rauhassa.. Mun mielialat on kuin vuoristoratoja. Mulla on myös vuoronperään kuuma ja kylmä, ja mikään ei ole hyvä. Istun pimeässä huoneessa ja katson katsomosta Dieetit vaihtoon. Jokainen laiha osapuoli on mun mielestä kaunis, onko se normaalia? Niin pieniä enkeleitä.. Ainiin, otin torstaina tatuoinnin. Pienen kauniin enkelin lapaluun päälle. Ehkä mäkin joskus olen kaunis pieni enkeli.

Näettekö nyt kuinka mun ajatuksetkin vain hyppii, mikään ei pysy kasassa.. Kaikki on katkonaista ja hajoavaa.

Koulu

Mä istun koulun ruokalassa mun keitto nenän edessä. Näen kuinka keiton pinnalla on rasvaa, ja yhtäkkiä mun ei enään teekkään mieli syödä. Mutta mun on pakko, sillä olen ystävieni ympäröimä ja vain hetkeä aikaisemmin olin hoilottanut kuinka nälkä minulla on. Itku kurkussa alan syömään, lusikallinen kerrallaan.
Ruoan jälkeen menen vessaan ja mieleni tekisi oksentaa, mutten anna itseni tehdä sitä. Tahtoisin myös itkeä, mutten voi sillä silmäni alkaisivat punoittamaan, ja siitä seuraisi kysymyksiä joihin minulla ei ole vastausta. Niimpä hengitän syvään, ja astuessani ulos vessasta vedän huulilleni tekohymyn, ja yritän selvitä loppupäivästä hajoamatta palasiksi.

mm

They don't even know you

all they see is scars

They don't see the angel

living in your heart

Syksy tekee maailmasta kauniin, mutta samalla niin ruman. Värilliset lehdet ovat kauniita, mutta lehdettömät puut niin karuja. Harmaa ja kostea sää tekee minusta apaattisen. Sateella ei edes tee mieli tanssia. Tahdon vain kääriytyä peiton alle ja nukkua. Kumpa ei tarvitsisi ikinä nousta sängystä, vaan saisi vain maata siellä päivät pitkät.. Väsyttää, väsyttää, väsyttää... Ja silti aloitin eilen herkkulakon ja kuntoilun. Ehkä jos hieman laihdun niin piristyn. Ehkä saan enemmän elämäniloa kun opin pitämään itsestäni, sitten kun olen hoikempi ja kauniimpi. Ehkä, ehkä..

Kadun mun tekoja, pyydän anteeks arvista.
Mutta muista, mikä ei tapa se vaan vahvistaa..