Viikonloppu

Mun viikonloppu koostui kyyneleistä, riidoista, paniikkikohtauksista ja parhaan ystävän menettämisestä. Emme ole riidoissa enään, emme ole puhelakossa, mutta silti minä tiedän menettäneeni hänet. Tai ainakin hän menetti minut. Miten ihminen voi olla niin kylmä? Kaiken sen jälkeen mitä koimme yhdessä, hän ei edes pystynyt tekemään sen vertaa, että olisi halannut minua, kun minulta petti jalat alta ja itkin hysteerisesti keskellä tietä.. Puhuimme, muttemme mitään selväksi. Kaikki jäi auki. Menin hänen luokseen yöksi, nukuimme vierekkäin niin kuin ennen, mutta silti hän ei enään ollut sama jätkä kuin ennen. Hänen käsivartensa ympärilläni eivät enään tuoneet turvaa. Hänen sanansa "hyvää yötä, rakastan sinua" eivät tuntuneet enään miltään. Vastasin "minäkin sinua" tarkoittamatta sitä. Älkää ymmärtäkö väärin, joo olen tyttö, ja hän poika, sanoimme toisillemme rakastan sinua, mutta vain ystävinä. Ystävien välistä rakkautta. Sellaista meillä ennen oli. Nyt tuntuu kuin en tuntisi häntä enään. Hän ei enään ole sama ihminen kuin ennen. Menetin minulle rakkaimman ihmisen. Miksi ihmisten täytyy muuttua? Miten joku, joka ennen oli koko maailmasi, ja sinä hänen, voi yhtäkkiä muuttua niin kylmäksi?

En tiedä mitä tehdä.. En tiedä miten kestän tämän, kun minulla on muutenkin tällä hetkellä niin vaikeaa.. En tahtoisi menettää häntä, mutten jaksa enään taistella yksin... On kai parempi vain päästää irti. Mulla on taas niin tyhjä olo. En tunne mitään. Ja nyt minä olen aivan yksin taistelemassa tätä tyhjyyttä vastaan.. Ei ketään jolle puhua.. Tottakai minulla on muitakin ystäviä, mutta kukaan ei ymmärrä minua niin kuin hän.. Tai niin kuin hän ennen ymmärsi. Ei näköjään enään.. Kai minun on pakko jatkaa tätä taistelua itseni kanssa aivan yksin.