Mä istun koulun ruokalassa mun keitto nenän edessä. Näen kuinka keiton pinnalla on rasvaa, ja yhtäkkiä mun ei enään teekkään mieli syödä. Mutta mun on pakko, sillä olen ystävieni ympäröimä ja vain hetkeä aikaisemmin olin hoilottanut kuinka nälkä minulla on. Itku kurkussa alan syömään, lusikallinen kerrallaan.
Ruoan jälkeen menen vessaan ja mieleni tekisi oksentaa, mutten anna itseni tehdä sitä. Tahtoisin myös itkeä, mutten voi sillä silmäni alkaisivat punoittamaan, ja siitä seuraisi kysymyksiä joihin minulla ei ole vastausta. Niimpä hengitän syvään, ja astuessani ulos vessasta vedän huulilleni tekohymyn, ja yritän selvitä loppupäivästä hajoamatta palasiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti