Loosing this battle

Joka sekunti on henkistä kamppailua.. Haenko lisää salaattia? Voinko syödä vielä toisen leivän? Senkin läski sika! Ei, syö vaan. Miten sä muuten eläisit? Kyllä sä jaksat juosta vielä vähän pidemmälle. Onko mun pakko? On! Ei, jos ei jaksa niin ei jaksa, sä teit kuitenkin parhaasi.. Olen sekoamassa, ja taas ollaan tässä. Ruoka, liikunta ja kalorit on ainoat asiat jotka mahtuu mun päähän. Jos nyt syön, en syö sitten enempää tänään. Ja kuitenkin syön, ja sitten inhoan itseäni. Miksen voi vain olla normaali? En jaksaisi tätä enään, mutta en voi lopettaa.. Koska haluan olla hieman laihempi. Luut ovat minusta niin kauniita, niin miksi piilotella niitä? Mutta minun täytyy olla tarkkana, en saa päästää tätä valloilleen, koska silloin kadotan itseni. Tai sen oudon asian, mikä tällä hetkellä esittää minua. Millainen minä sitten oikeasti olen ,sitä en tiedä. Minä kadotin itseni jo kauan sitten, mutta pieni osa on vielä jäljellä. En halua kadottaa sitä myös. Ahdistus on taas kietoutunut ympärilleni ohuiden, luisevien sormiensa kanssa. Öisin en saa unta ja pyörin piikkimaton päällä. Ja siitä johtuen olen aamulla aivan poikki, joten koulunkäynnistäkään ei tule mitään.. Sain itseni hilattua tänään lenkille sentään, mutta se veikin sitten ihan kaikki voimat.. Nyt tahdon vain käpertyä sänkyyn ja nukkua, mutta pitäisi lukea huomiseen kemian kokeeseen. Se on vain vähän vaikeaa, kun en pysty keskittymään.

Mä en enään edes muista millaista on elää "normaalia" elämää. Kun päässä ei pyörinyt tällaisia idioottimaisia ajatuksia, kun ei ahdistanut joka ikinen päivä. Kumpa voisin vielä olla ihan pieni lapsi. Silloin ei ollut mitään huolia, ja elämä oli niin paljon helpompaa. Ei tarvinnut huolehtia mistään, vaan äiti huolehti kaikesta. Valitsi jopa vaatteet. Nyt joka aamuinen vaatteiden valitseminen on pelkkää tuskaa.