Thinner

Mä olen miettinyt asioita. Mä pelkään ihmissuhteita. Kaikki jotka pääsevät vähänkin lähelle, mä ajan pois. Jos mietitään esimerkiksi Kansikuvapoikaa. Me nähtiin/nähdään(?) aina vaan kännissä. Mä tiedän ettei siitä ikinä kehity suhdetta, joten siksi jatkan. Pysyn vain tuhoon tuomituissa suhteissa. Jos mietitään myös Nappisilmää. Meidän ystävyytemme oli jo alusta alkaen tuhoon tuomittu. Silti, joka viikonloppu, jos hän pyysi niin menin viereen nukkumaan. Nappisilmä ei tehnyt muuta kuin aiheutti ongelmia. Mä olen kai ongelmamagneetti. On kai helpompaa olla lähellä, kun tietää ettei siitä mitään tuu.

Puhuimme Mustikkakeijun kanssa, ja tulimme molemmat siihen tulokseen että pysytään mielummin ystävinä, mikä oli suuri helpotus minulle. En nimittäin halua menettää häntä. Tuntuu että Mustikkakeiju vain pienenee silmissä, ja minä olen ikuinen ihrakasa. Hän vain laihtuu, hänellä on hyvä itsekuri. Minä olen vain hyllyvä pallero. Eilen olin Mustikkakeijulla, ja hän oli laittanut ison kasan vaatteita pois.
"Sähän voit kattoo jos tässä on jotain vaatteita mitä sä haluisit. Ne on mulle liian isoja".
Bam, isku vasten kasvoja. Olisi saman tien vain sanonut suoraan: mä olen laihtunut. Sä olet yhä läski, joten ota mun kaikki vanhat vaatteet jotka on mulle liian isoja, sulle läskille ne sopii.

Tekisi mieli vain heittää kaikki ruoka pois. Mutta minulla on joitain ruokia "rekvisiittana", kun tulee kavereita kylään. Pelkään vain, että itsekurini pettää, ja syön kaiken. Mutta kyllä mä pystyn tähän. On pakko. Vain mä pystyn muuttamaan itseni. Tahdon olla pieni, niin että ihmiset pelkää mun menevän rikki. Tahdon olla sellainen, että muille tulee sellainen olo että he haluavat suojata minua kaikelta pahalta.

Eilen kaveri oli täällä, haimme kiinalaista ruokaa ja katsoimme leffaa. Onneksi paastosin toissapäivänä, ja en ollut eilen syönyt mitään muuta, niin ei tullut niin kamala olo kun söin koko annoksen.
"Mennäänks ostaan jäätelöä?"
"Mä en jaksa kävellä kaupoille" valhe
Onneksi kyseinen kaveri nappasi syötin, ja sanoi ettei itsekkään jaksa. Vältyin siis jäätelön syönniltä, ja siltä kamalalta tunteelta, jonka olisin saanut jälkeenpäin.

Nyt vain odottelen sateen loppumista, ja sitten aijon mennä pitkälle kävelylenkille. Väsyttää, mutta aijon mennä ulos vaikka hammasta purren. Nyt tämä läskikasa ottaa itseään niskasta kiinni

Lasiprinsessa

Mä olen muuttunut. Olen se tyttö, joka ei enään rakasta elämää. Mä olen se tyttö, joka on pilvessä baarissa. Tai oikeastaan melkein joka päivä. Mä en enään osaa hymyillä. Olen se tyttö, joka unohti miten eletään.
En ikinä uskonut, että mulle kävisi näin. Ympärilläni on paljon ihania ystäviä, minulla on rakastava perhe. Ongelmana on vain se, etten osaa rakastaa itseäni. Aamukahvi sai minut tärisemään, sillä en syönyt eilen mitään. Silti kamppailen, syönkö koko pilttipurkin vai en. Pitäisi hakea lääkkeitä, mutta en jaksa mennä apteekkiin. Ruokakin on kohta loppu, mutta en halua mennä kauppaan.
Muut ovat koulussa, minä vain makoilen kotona ja nukun. Eilenkin nukuin puoli päivää.

Vajoan taas huonoihin tapoihin, päivä päivältä. Eikä kukaan ole estämässä minua, sillä olen yksin, omassa asunnossani. Voin lukittautua tänne päiviksi, eikä kukaan voi estää. Pelottavaa, mutta samalla se on ihanaa. Vain minä voin kontrolloida elämääni. Mutta samalla se tuo vastuuta. Sekava mieli, sekavaa tekstiä.

En tiedä mitä ajatella. En taaskaan tunne mitään. Turta, pelkkä kuori. Tahtoisin yrittää olla sosiaalinen, mutta en jaksa. Voimat on lopussa. Jos vain lepään tämän päivän, huomenna on taas uusi päivä. Ja paskat.

Mustikkakeiju kertoi minulle, että hänellä on tunteita minua kohtaan. Olimme pihalla, juoneet itsemme sekaisin. Sanoin, että minullakin ehkä on tunteita häntä kohtaan. En tiedä, olen sekaisin. Mustikkakeiju tahtoi yrittää, jos meistä tulisi jotain. Lupasin että voimme yrittää, mutta seuraavana aamuna aloin epäröimään. En ole varma onko minulla tunteita häntä kohtaan, olen aina ollut miehiin päin. En tahdo pilata ystävyyttämme. En tiedä, en tahdo ajatella. Pitäisi puhua hänen kanssaan selvin päin, mutta en uskalla. En osaa puhua tunteistani, enkä halua loukata ystävääni. En tiedä enään mistään mitään. Pitäisi lähteä lenkille selvittämään päätä.

Tahdon pienentyä. Tahdon huomiota. Huomiohuora. En tahdo myöntää sitä, mutta rakastan jätkien huomiota baarissa. Sitä minä sain viime viikonloppuna, nautin siitä, vaikka Mustikkakeiju oli ihan vieressä. Olimme juuri pari päivää ennen sitä puhuneet tunteistamme. Olen kamala, vain kiehnäsin ja nautin muiden huomiosta. Olen kamala ihminen. Mutta en voi sille mitään. Ääh, en tiedä. Pitää vain taas elää päivä kerrallaan, ainakin yrittää.

Turhaa

Lauantai aamu. Kävelin Helsingin keskustassa, enkä voinut olla hymyilemättä joka kerta kun vastaan tuli nuori nainen selvästikkin eilisissä vaatteissa, matkalla kotiin. The walk of shame. Sen lisäksi aurinko lämmitti ihanasti kasvojani, ja olo oli rauhallinen, vaikka normaalisti väenpaljous ahdistaa.
Juuri ennen kuin ehdin astua bussiin joka veisi minut kotiin, soitti kaveri ja pyysi käymään. Totta kai menin, oli ihanaa vain olla ja katsoa leffaa, jutella turhia.

"Ei kiitos, tää salaatti riittää ihan hyvin. En tarvii lohta, fetaa tai kananmunia, syö sä vaan"
Pieni voitontunne sisälläni, kun lautasella oli vain tomaattia, kurkkua, paprikaa ja salaatinlehtiä. Typerää, mutta se todellakin tuntui voitolta.
Pian puhelimeni soi, ja toisessa päässä oli Mustikkakeijun sisko, joka pyysi minua soittamaan Mustikkakeijulle ja näkemään häntä illalla, sillä pieni ystäväni oli saanut pahan paniikkikohtauksen töissä, ja hän olisi illan yksin kotona. Tottakai lupasin soittaa, ja Mustikkakeiju tuli tänne. Vähän harmitti, sillä oloni oli niin hyvä, ja olisin vain tahtonut löhöillä kotona yksin peiton sisällä ja katsoa sarjoja. Mutten voinut jättää ystävääni yksin, vaikka hänen ahdistuksensa sai minutkin ahdistumaan. Mutta yhdessä me selvisimme yön yli.

Aamukahvia, tupakkaa. Pari väsynyttä sanaa. Nyt olen taas yksin, Mustikkakeiju lähti viettämään äitinsä syntymäpäiviä.
Punnitsin itseni heti aamusta, puolitoista kiloa kadonnut. Rahaa tilillä oli kaksikymppiä, ostin kahvia ja tupakkaa. En tarvitsehaluatarvitse ruokaa. Seuraavat tuet tulee ensi viikon keskiviikkona.

Ulkomaailma pelottaa minua. Olen liian pieni ulkomaailmaan. Mutta samalla liian iso.
En tahdo palata työelämään. Se pelottaa, aiheuttaa ahdistusta. Pelkkä ajatus kuristaa kurkkuani. Sormia kihelmöi. Tahdon vain olla pieni, pieni ja hento. Niin että ihmiset pelkäävät minun menevän rikki. Sisimpäni on jo hajalla, jahdon ulkopuolen vastaavan sisäistä minääni. Hajoavaista, haavoittuvaista.
Pitäisi käydä lenkillä

Koti

Täällä alkaa näyttämään kodilta. Tuntumaan kodilta. Koko viikon olen purkanut tavaroita, järjestellyt, siivonnut ja järjestellyt lisää. Kavereita on tullut ja mennyt, muilla on koulu alkanut. Sosiaalityöntekijäni on mukava, ja asiat alkavat järjestymään.

Eilen haastoin itseni, ja menin päivällä lenkille. Inhoan lenkkeilyä paikoissa, missä on paljon ihmisiä. Kiersin munkkivuoren läpi, ja olin kokonaisen tunnin lenkillä. Olin hyvin ylpeä itsestäni. Ahdistuneisuus muista ihmisistä antoi vain voimia kävellä tai hölkätä nopeammin, pois tarkkailevien silmien alta. Illalla menimme sitten juhlimaan kaverini 18-vuotis synttäreitä baariin. Olin siellä vain hetken, kunnes alkoi väsyttämään liikaa ja lähdin Mustikkakeijulle nukkumaan.
Tänään sitten taas kävelin koko matkan Helsingin keskustasta kotiin. En kiirehtinyt, vaan katselin ympärilleni, kävin muutamissa söpöissä pikkukaupoissa ja kirppareilla. Rahatilanne on huono, mutten pystynyt vastustamaan kiusausta vaan ostelin kaikkea pientä. Hyvä vain niin ei ole varaa ruokaan.
Typerä mieli.
Pyykit on koneessa, koti on siistitty, ja nyt vain istuskelen ja juon kahvia, odottaen että pesukone on valmis, jotta voin lähteä Mustikkakeijun luo viettämään leffailtaa.
Muut kaverini pyysivät mukaan juhlimaan, mutta olen aivan poikki, eikä rahaakaan ole. Ja tänään taas ahdistaa. Parempi vain pysytellä turvassa sisätiloissa, piilossa muulta maailmalta.
Kolmas kuppi kahvia, ruokasaldo nolla. Tänään on huono päivä. Piiloudun isoihin vaatteisiin ja sisäinen minäni ivaa. En vain ole niin vahva kuin tahtoisin.

Pari päivää sitten istuimme Mustikkakeijun kanssa meillä, mielet sekaisin ja rennossa olotilassa, typerät huumausaineet. Mustikkakeiju näytti hyvin mietteliäältä, kunnes viimein avasi suunsa.
"Mitä me oikeen tehdään meidän elämillä? Me molemmat vaan odotetaan päivää, jota ei ikinä tule."

Se on katkera totuus. Ja mä en kestä totuutta

Asunto

Mulla on oma asunto. Saan muuttaa sinne ensi viikolla. Oma pieni valoisa yksiö, lähellä monia kavereita. Ja vihdoinkin saan asua Helsingissä. Saan asua omillani. Syödä mitä huvittaa, olla syömättä.
Mun mieltä nakertaa, päässä ei osata olla hiljaa. Läskipossuällösikalehmä. Mä olen lihonut aivan liikaa.
Hassuinta on, että puhuimme siskoni kanssa yksi päivä syömisistä.
"Sun pitäisi lihoa vähän enemmän, niin näyttäisit terveemmältä". Lihoa? Mä en varmaan ole ollut näin lihava vuosiin. Terveemmältä? En mä ole sairaalloisen laiha, pikemminkin läski possu. Hulluja puheita, hassuja asioita. Sisko näkee kaiken väärin päin. Joohan? Ei tämä ole lähtenyt minulta käsistä. Ja sisko pistää minut koko ajan syömään. Sen takia ällötän itseäni. Onneksi, onneksi saan pian muuttaa. Sitten paino lähtee taas laskuun.

Ehkä mun pitäisi nyt viimeiset päivät vaan antaa periksi siskon vaatimuksille. Sisko nimittäin koko ajan tarkkailee että syönkö tarpeeksi, ja valittaa jos en syö. Jos nyt vain nämä viimeiset päivät annan periksi, silläkin riskillä että vielä lihon. Heti kun muutan omaan kotiin, alkaa laihdutus. Kyllä mä pystyn siihen,
Mieliala on vähän tasaantunut, mutta olen koko ajan väsynyt. Jaksan jo tehdä enemmän, mutta joka päivä kamala väsymys iskee, jos vähänkin on tehty jotain. Toivottavasti saan lisää sairaslomaa, sillä muuten en pärjää. Pitää kai tehdä niin kuin sisko sanoo, ja kertoa maanantaina lääkärille rehellisesti mitä tunnen, millainen olo minulla on. Se kun on minulle vaikeaa. Pakko, jotta saan lisää sairaslomaa.
Hankalia päätöksiä.

Libertad

Tänään on periaatteessa viimeinen päivä osastolla. Olen täällä vielä yhden yön, mutta heti huomenaamuna siskoni tulee hakemaan minut, ja mennään isolla porukalla lintsille. Vähän pelottaa, mutta mieli on taas tasoittunut lääkkeiden avulla, niin kyllä mä varmaan (ehkätoivottavastiapua) pärjään.
Sitten perjantaiaamuna vielä käymään täällä, tapaaminen sossun kanssa, ja jos kaikki menee hyvin niin sitten mut uloskirjataan. Vihdoin ja viimein.

Mun kontrolli alkaa olemaan kadoksissa. Söin eilen iltapalalla KOLME LEIPÄÄ Yleensä en edes syö leipää. Haloo itsekuri, mihin katosit?
Väsyttää, tahtoisin vain nukkua. Mutta aina tulee joku hoitaja hössöttämään että ei päivällä nukuta kun sitten ei nuku yöllä. Mähän vaikka nukun vuorokauden ympäri jos siltää tuntuu. Lehmä.
Rumat seinät, rumat verhot. Ällöttävän vihreät lakanat ja kova sänky. Tahdon vain pois täältä. Omaan kotiin, peiton alle käpertyneenä.

Katsoin eilen illalla Karhuveljeni Kodan, ja pillitin kuin pieni vauva.

Osastolla

Käytäviä. Käytäviä, tyhjiä käytäviä, käytäviä jossa haahuilee aaveiden näköisiä ihmisiä. Huutavia ihmisiä. Lääkkeitä. Ruoka-ajat. Rumat seinät. Olen suljetulla, jo toista viikkoa. Päivät sekoittuvat toisiinsa, en tiedä mikä päivä on, mikä kuukausi on.

Sisko sanoi että halusin paikkaan missä on kauniit seinät.

Mä olen hukassa. En tiedä parannunko koskaan. Olenko mä oikeasti olemassa, vai onko musta enään kuoret jäljellä. Mulla ei ole enään läheisiä ystäviä. Eristäydyn elämästä. Istun ja tuijottelen seinää. Eilen olin lomilla kotona. Sisko on raskaana, joten mielialavaihtelut olivat kamalia. Välillä hän hössötti, sitten hetken kuluttua oli taas ärtyisä.

"Mä en oo mikään sun taksikuski". Anteeksi ettei minulla ole varaa ajokorttiin, anteeksi etten kykene kulkemaan julkisilla kun paniikki iskee. Anteeksi etten ole sellainen sisko kun haluaisit. Anteeksi että asun  teillä, häiritsen teidän elämää. Anteeksi että sun pitää vahtia mua. Anteeksi että hengitän.

"Mä tuun kattomaan sua sinne". Sanoi ystävä. Ei ole näkynyt, ei ole kuulunut. 

Perjantaina mulla on tapaaminen nuorisososiaalityöntekijän kanssa. Mun omahoitaja tulee mukaan. Yritetään etsiä mulle omaa asuntoa, ja selvittää mihin kaikkiin tukiin mulla on oikeus. Mä olen nimittäin täysin työkyvytön. Toivottavasti löydetään mulle joku asunto, ihan sama kuinka pieni. Sitten hankin oman pienen kissan, ja elän pienessä kolossani sen kanssa, erossa muusta maailmasta. Omassa ihmemaassani.

Nalle kainalossa, kohta on ruokailu. Mä en enään omista ruokahalua. Syön aina korkeintaan puolet siitä ruoasta mitä täällä saan. Onneksi kukaan ei ole sanonut mitään.

Tunnen itseni niin yksinäiseksi. En ole ikävöinyt eksääni pitkään aikaan, mutta täällä ikävä iski. Sillä tiedän, että jos olisimme yhdessä, vain yksi pyyntö riittäisi, ja hän olisi täällä. Sulkisi mut syliinsä, paijaisi mun hiuksia, ja kertoisi mitä kaikkea kivaa me tehtäisiin kun pääsen pois. Jos olisi paha olla, hän rutistaisi tiukemmin ja minulla olisi turvallinen olo. Ja viimein, kun hänen olisi aika lähteä, hän suutelisi otsaani, lupaisi tulla taas huomenna ja hymyilisi vinoa hymyään, sellaista hymyä joka vie jalat alta. Ja minä katsoisin hänen peräänsä kunnes hän olisi poissa. Mutta hän ei ole enään minun, hän ei ole täällä, minä en voi pyytää häntä tänne. Haluaisin, mutten voi. Mun turvani on nyt jonkun muun.

Vent

Mä en tiedä mitä mä teen, onko mulla paikkaa tässä maailmassa. Mä en tiedä miksi mä en onnistu missään. En tahdo elää, en uskalla kuolla. Tahdon vain pois täältä, kauas, kauas pois. Sinne missä ruoho on vihreämpää, missä sanaa kipu ei tunneta. Elellään hymysuin, juostaan kukkapellolla, puhalletaan saippuakuplia. 

Mä en uskalla elää oikeata elämää. Sammutin puhelimen, teki mieli heittää se pois. En uskalla puhua kenenkään muun kuin Mustikkakeijun kanssa. Ja tottakai siskoni. Mutta siskoni kuuluukin paikkaan salaiseen, mun pieneen eristysmaahani metsän keskellä. Helsinki tuntuu niin kaukaiselta, epätodelliselta, pelottavalta ja vieraalta. Tahdon lakata olemasta. Elää vain täällä, missä mikään muu ei ole todellista. Elän omassa kuplassani.

Mutta eihän tämä ole sitä oikeaa elämää. Opinko enään koskaan elämään sitä? Vai olenko lopun elämääni tällainen? Pelokas, nurkkaan ahdistettu hiiri. En löydä pakotietä itseltäni.

Opinko enään elämään?

Lauantai

 Hei kaikki rakkaat lukijat. Anteeksi etten ole pitkään aikaan kirjoittanut yhtään mitään. Mulla on ollut aivan liian paljon eri asioita mielessä, koko pää pelkkää ajatusten sekasortoa.. 

Eli, mä sain viimein oikean diagnoosin, mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja paniikkihäiriö. Mä joudun osastolle hoitoon. Olen ollut kuukauden sisällä kolme kertaa sairaalassa tikattava omien viiltojen takia, kaksi kertaa ambulanssilla. Kerran melkein kuolin.

Mä haluan kuolla. Mulla ei ole mitään minkä vuoksi elää. En enään vain jaksa tätä. Olen liian onneton. Joudun syömään lääkkeitä koko loppu elämän. Helpompi vain kuolla pois, etten ole muiden tiellä. Olen vain haittaa ja päänvaivaa. Siskoni joutuu rajoittamaan menemisiään, koska ei uskalla jättää minua yksin kotiin. Mitä elämistä sekin on? En minä elä, minä vain olen. Vien toisten ilmatilaa.

Antakaa minun kuolla pois

Kauneutta on kaikkialla

Eilen tulin pitkästä aikaa kotiin. Surullista on vain se, että tulin tänne pakkaamaan. Muutan siskoni luo, koska en kykene enään käymään töissä. Mustikkakeiju tuli tänne minun kanssani. Meillä oli todella kivaa, nauroimme ja sekoilimme. Kunnes viimein väsähdin ja nukahdin ihanasti Mustikkakeijun kainaloon.
"Sä olit niin suloinen kun sä nukuit. Mulla oli tosi kuuma, mutten tahtonut herättää sua"

Tänään kävin töissä sanomassa itseni irti. Ei ollut helppoa, hikoilin, itketti, häpesin.
"En voi jatkaa ku mulla on tää masennus..."
Liian säälivä katse. Lopeta, älä sääli mua. Tärisin kun astuin ulos. Kun pääsin takaisin kotiin, ahdisti niin paljon että luulin kuolevani.

Nyt yritän mukamas jotakin pakata. Ei tästä mitään tule. Halailen kissoja ja itkettää, mietin mitä kaikkea tulen kaipaamaan. Tahdon käpertyä peiton alle ja kuolla.
"Jos mä olen sun Mustikkakeiju niin sitten sä olet mun Mansikkakeiju"
"Meistä tulis hyvää pirtelöä"

Mitä sitä pitäisi tehdä kun menettää elämästä otteen? Kun ei käy koulua, ei töitä, kun ei pysty. Ei kykene. Mitä silloin jää? Tyhjä elämä, ilman minkäänlaista merkitystä.
Mun sisko sanoi että kauneutta on kaikkialla, mun pitää vain oppia näkemään se.
Ahdistaa kun ajattelen sitä, ettei siskon luona voi olla syömättä. Enkä voi liikkua niin paljoa, en kyllä jaksaisikaan.. En vain tahdo, en halua syödä. Haluan kuihtua pois.

Lääkärini soitti tänään. "Nuorisopsykiatriselta soitettiin. Ajat oli jotenkin sekoitettu. Sulle olisi aika vasta 3.5, mutta soitan sinne huomenna. Niin että käy vielä huomenna siellä psykologilla. Ja jos ahdistaa niin sulla on ne diapamit." Ihanat diapamit. Pam, pam, diapam, ja ahdistus on poissa. Pienen hetken, pienen kultaisen hetken.