Mä olen ollut ihan romuna koko päivän.. Olen muistuttanut zombia. Ruokaakaan en saanut alas, koska ajattelin, että jos en olisi tällainen läski, eksäni ei olisi tehnyt noin.. Illalla kämppikseni oli tehnyt salaattia, ja pyysi minut syömään, enkä kehdannut kieltäytyä.. Nyt minua ällöttää, vaikka se olikin vain pelkkää salaattia.. Mieleni tekisi niin viillellä, mutten anna itseni tehdä sitä.. Olen kohta ollut kokonaisen kuukauden ilman, enkä halua enään.. Ei rumia jälkiä kauniilla värillä, ei enään. En saa. Piru mun olkapäällä nauraa mun onnettomalle ololle. Se nauttii kun näkee mun pahan olon, ja ivaa. Ei anna rauhaa.
Miksen saisi vain käpertyä sänkyyn ja nukkua pari vuotta? Mutta koulussa on pakko käydä, töissä on pakko käydä.. Kohta mä palan loppuun.. Olen hullu kuin pullosta tullut, ja tekisi melkein mieli nauraa itselleni pirun mukana. Mitäs olen tällainen onneton paska..
Olin tänään mun yhden kaverin kanssa kahvilla, ja se kertoi mulle jotain mikä yllätti mut ihan täysin.. Itkulta ei vältytty, äänettömät kyyneleet virtasivat jokena poskilla. Luottamus hajosi pirstaleiksi, mutta ystävien rakkaus säilyi. Luottamuksen palaset pitää vain liimata uudelleen kiinni, niin kyllä se siitä. Meidän rakkaus on se liima.
Mun ajatukset on nyt tosi sekavia, itkettää ja naurattaa, enkä yhtään tiedä miten mua tässä vaiheessa voi enään edes naurattaa.. Hysteeristä naurua, kun ei muuta enään osaa. Onttoa naurua, kun ei mitään enään tunne..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti