Monster inside me

Tänään töissä ahdistusmonsteri alkoi syömään minua sisältä.. Ennenkin on tullut töissä pientä ahdistusta, mutta tämä oli jotain ihan muuta. Henki ei tahtonut kulkea, kyyneleet yrittivät tunkea läpi. Mä luulin että mun kyynelkanava oli kuihtunut pois.. En pystynyt ottamaan seuraavaa puhelua, yritin, taistelin, hävisin.. Itku silmässä menin sepittämään pomolle jonkun valheen ja juoksin pois..
En pysty enään menemään takaisin. En kestä enään. Tahdon jotain muuta. Pakko saada uusi työ.. Jos en saa, en tiedä kestänkö, vai syökö monsteri mut kokonaan. Se ehti syömään jo niin suuren osan minua..

Miksei se jätä mua rauhaan? Miksei se anna mun elää mun elämääni? Tahtoisin niin kovasti vain olla kuin kaikki muut.. Nauraa ja syödä sokerimunkkia, huulet ja sormet sokerissa. Syödä kesällä rannalla jäätelöä, upottaa varpaat lämpimään hiekkaan.

Se nauraa, se ivaa, talloo minut maan alle.. Ei tahdo minun enään ikinä nousevan.. Se tahtoo muuttaa minut näkymättömäksi.. Että katoaisin pois.. Pois tuulen mukana.. Mutta eihän tällainen läski voi lentää tuulen mukana.. Muutuin keijusta kiveksi, hukkasin siipeni. En osaa enään lentää.. Revin hiuksia, raavin ihoa. Puren huulet verille. Kuka voisi rakastaa tällaista kummajaista? Mä en ansaitse tulla rakastetuksi. Olen liian lihava, en omaa itsekuria. En jaksa tätä enään.. Onko mun pakko edes jaksaa? Mitä mulla on? Kavereita, ne pärjäisi ilman mua. Kansikuvapoika, sekin ansaitsee parempaa. Äiti, kyllä sekin pääsisi siitä yli. Meitä lapsiahan on viisi, ei yksi vähemmän haittaisi. Kumpa voisin vain nukahtaa enkä enään ikinä heräisi